#95

Anteeksi, kun en ole kirjoitellut. Elossa ollaan.
On tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Sain tietää käytännössäni koko sukuni olevan täynnä homofoobikkoja. Niin, minulla olisi tässä jossain välissä ollut tyttöystävä, jos asiat ei olisi mutkistuneet. Oikeastaan parempi näin, koska minua olisi ilmeisesti käytetty pelkkänä laastarina.

Ahdistaa. Itken useammin, kuin ennen, ja minulla kun ei ole tapana itkeä. Läheisillä ihmisillä menee huonosti. He saavat minut miettimään itseäni eihän minussa helvetti soikoon pitäisi olla mitään vikaa. Elämä on suht mallikkaastI. Koulu menee hyvin, kavereita ja hyviä ystäviä löytyy, ei rahahuolia ja perhe on eheä. 
Niin perhe on eheä vielä toistaiseksi.
Minusta tuntuu, että se olen minä, joka repii perheemme palasiksi. Koska olen sellainen, kuin olen. Äiti yrittää ymmärtää, samoin isä. Huonolla menestyksellä. En minäkään koskaan pysty unohtamaan, mitä minulle on sanottu. "Ällöttävä. Luonnoton. Tämä on ollut minun suurin pelkoni." 

Mutta nyt sisälläni kytee myöskin viha. Viha läheisiäni kohtaan. Se pelottaa minua.

Kuolema pyörii päässä päivittäin, aina vain vahvempana. Olen monesti sanonut, ettei minulla ole sijaa tässä elämässä. Monen ihmisen elämä helpottuisi, jos lähtisin. Tiedän, että jotkus tulisivat kaipaamaan minua. Itkisivät. Mutta kyllä surusta toipuu ajan kanssa. 
Olen vain niin kyllästynyt jatkamaan päivästä toiseen, ilman mitään syytä jatkaa matkaa oikeasti.

Mitä minä haluan?
Kuolla? Tietyllä tavalla kyllä.
Mutta ehkä kaikista eniten haluan saada jotain, mikä saisi minut nousemaan sängystä aamuisin.
Tähän asti se on ollut silkkaa velvollisuudentuntua.
On vain ollut pakko. Yksi syy ovat vanhemmat myös.

Mutta eihän elämä ole satua. Onnellisia loppuja ei ole.   

#94

En minä tätä ehkä enää pitkään jaksa. Tätä vainoharhaisuutta, pelkoa etten ole tarpeeksi hyvä. Sitä ääntä, joka on vuosien saatossa kasvanut suuremmaksi. Se sama ääni kuiskii yhä. En edes yritä hiljentää sitä.

Viimet viikot ovat olleet synkkiä. Toki myös ihan syksynkin puolesta, nythän alkaa olla jo talvi. Mutta en muista, milloin olisin vietänyt iltaa ilman ajatusta itsemurhasta. En suunnittele mitään, leikittelen ajatuksella vain. Mutta alan olemaan väsynyt, enkä ehkä enää jaksa. Koska ei maailmalla tunnu olevan minulle annettavaa.

Vai pitäisikö lopettaa odottelu, ja päinvastoin ottaa maailmalta? 
Nyt kun edessäni häämöttäisi asia, jota eniten tarvitsisin, en tiedä uskallanko. Pelkään tulla satutetuksi. Mutta kysymys taitaakin olla, haluanko tarpeeksi. Tämä piinaa minua, vaikka luulinkin sen jo kadonneen.

#93

Itkin itseni ensimmäistä kertaa uneen.

Pelkään, etten uskalla tai osaa koskaan avautua ihmisille oikeasti. Pelkään, etten kykene lähentymään ihmisiin enää. Pelkään, että kaikki vain vihaavat minua.

Viime viikko on ollut synkkä, johtuukohan lomasta? On ollut aikaa ajatella.

En osaa enää ajatella tulevaisuutta kymmenen vuoden kuluttua.

#92

Paljon uutta informaatiota lyhyessä ajassa. 
Kolmella minulle hyvin tärkeällä ihmisellä menee huonosti, enkä pysty mitenkään auttamaan. En yhtäkään heistä, se saa minut tuntemaan itseni arvottomaksi. Ja kateelliseksi, en käsitä miksi. Minulle tunnustettiin myös ihastus, myöskin se, etten pysty samalla tavalla vastaamaan tunteeseen, saa minut surulliseksi.

Psykologi sanoi, että joulun alla keskustelemme siitä, pitäisikö tapaamiset lopettaa. Tälläkin hetkellä panttaan tätä paikkaa varmasti ihmiseltä, joka ihan oikeasti tarvitsisi apua. Sillä eihän minussa oikeasti ole mikään vialla.

Havahduin pari päivää sitten siihen, miten yksinäinen ja eristäytynyt ihminen oikeasti olen. Vanhat ystävät etääntyvät, enkä pysty tutustumaan uusiin. En vain osaa. 
Minusta on tulossa kylmä ihminen.

Eihän minua oikeasti mikään täällä pidättele.